Epäonnistuminen naisena

Voinko kestää tämän vai tarvitseeko minun edes kestää tätä?

Niin kuin aina, niin nytkin kirjoitan itselleni. Tämä kirjoitus on ote minun kokemusmaailmastani ja elämästäni tänään.

Tämä aihe suorastaan työntää minua kohti näppäimistöä, ei jätä rauhaan. On pysähdyttävä, on kaivauduttava syvemmälle. Selvittelen omaa päätäni ja sydäntäni yrittäen yhdistellä langan pätkiä ja yhdistyä tunteisiini.

Kohtaaminen tai sen puute voi tuoda haavoja pintaan. Tuo lause ei tässä yhteydessä ehkä vielä aukea, mutta lue eteenpäin. Tuletko minun kanssani samaan johtopäätökseen? Tai mitä sinä itse ajattelet tästä?

Epäonnistuminen naisena, hiipi pikkuhiljaa yhä enemmän ja enemmän esiin ja pintaan tämän päivän aikana. Tunne on karmean repivä, melkein sietämätön kestää. Minulle naiseuteen liittyy monikerroksisia asioita. Asioita, joita on vaikea edes alkaa eritellä. Se on jotain sellaista ydintä, jonka auki selittämiseen tarvitsisin ihan kokonaan oman kirjoituksen tai kirjan. Naiseuteeni isona osana minulla liittyy vahvasti äitiys ja koen sen etuoikeutena ja elämäni merkityksellisimpänä asiana. Kaiken kaikkiaan naiseus on vähän niin kuin ilma, jota hengitän. Ei erillään mistään mitä olen, ei pääty mihinkään, eikä ala mistään. Aika raadollinen tunne, lievästi ilmaistuna. Tuntea epäonnistuneensa naisena. Kirjoitan tässä naisena epäonnistumisesta, koska koen itseni naiseksi. Jäljempää voit ymmärtää, miksi tähän liittyy juuri naiseus minulle.

Järki vai tunne

Järjellä ajateltuna voin keksiä kirjastollisen verran vastaväitteitä, mitkä kumoavat tuon tunteeni. Mutta tunne ei kumoudu noilla järjen vastaväitteillä ja argumenteilla. Tunne ei kumoudu, vaikka omat lapseni vakuuttelisivat minua päinvastaiseen. Rakkaat ystäväni kuuntelisivat ja yrittäisivät lohduttaa ja rakkaudellaan osoittaa, että huolehdin ja tunnen arvottomuutta turhaan ja ilman vailla mitään syytä.

Mistä se tunne kumpuaa? Tunne, jonka ääreen en todellakaan haluaisi pysähtyä. En haluaisi ajatella sitä yhtään pidempään tai enempää kuin on pakko. Toiveeni siitä, että se olisi tiessään ja korvautunut kaikella hyvällä, kun otan seuraavan sisään hengityksen tai kun räpäytän silmiäni, taitaa olla lapsellinen ja naiivi. Tämä tuntuu kuin kävisi kauppaa sisäisyytensä kanssa. Jos suostun pysähtymään ja ikään kuin tuijottamaan tunnetta silmästä silmään, niin onko sitten varmaa, ettei oloni romahda vieläkin huonompaan? Entä jos uppoan johonkin, mistä en pääse enää ylös? Mitä kaikkea sen alla voi olla? Entä jos suostun ajattelemaan ja kohtaan sen, käykö lopulta niin, että kannan sitä entistä vahvemmin omassa elämäntarinassani ja se ei suostu enää minkään keinon avulla edes hetkeksi hiljenemään?

Entä jos pitäisin tämän matkassani, oikeastaan eihän se tunnukaan enää niin pahalta. Mitä näitä vatvomaan, on mitä on. Kaikillahan on kaikkea ja itseasiassa tämä olotila taitaa olla osa minua tai minulle tuttua. Tätähän se elämä on. Välillä pienempi kuoppa ja huomenna suurempi rotko. Eteenpäin vain, sanoi mummo lumessa, vai miten se nyt meni?

Pelko yrittää ohjata?

Selitykset, tulkinnat ja pelot ottavat minut valtaansa, epävarmuus tukehduttaa minut. En pääse tästä läpi, enkä edes halua, tämä on ihan karmean pelottavaa ja epävarmaa! Nyt kirjoittaminen pakottaa minut siihen vielä tiiviimmin ja keskittyneemmin. Tuntuu vieläkin tosi vaikealta kirjoittaa. Vieläpä tosi ärsyttävää, kun näkee sanoina samalla mitä ajattelee. Toisaalta ärsyttää sekin, kun sanat, joita kirjoitan, eivät kuitenkaan onnistu tavoittamaan sitä, mitä oikeasti tunnen. Olisinpa parempi tässäkin! Kirjoittamani sanat tuntuvat liian laimeilta ja tekisi mieli välillä kirjoittaa isoin kirjaimin tai ainakin huutomerkein. Tuntuu, että ajatuksista tulee vieläkin enemmän totta kirjoitettuna, huomaan kaunistelevani ajatuksiani. Eihän nyt kukaan noin voi ajatella. Tai, voiko noin kirjoittaa?  Olen tosi outo ja eipä ihme, että ajatus epäonnistumisesta naisena on pinnalla ja taitaa osoittautua ihan nappiin ja onkin täysin totta.

Mutta mitä enemmän kirjoitan ja tahti alkaa hidastumaan, niin joku alkaa päässäni edes hiukan selkiintymään ja rauhoittumaan. Käytän kymmensormijärjestelmää kirjoittaessani. Kun aloitin tämän, niin sormeni laukkasivat holtittomasti näppäimillä, koko kehoni oli hädässä mukana. Sydän hakkasi lujempaa. Kirjoittamisen edettyä sormissani on jotenkin vähän harkitsevampi ja marssivampi rytmi.

Voi olla, että minulle ei omassa elämässä ole tapahtunut mitään sellaista, jonka voisin yhdistää ja joka ihan suoranaisesti olisi tuon tunteen itselleni aiheuttanut tai juurruttanut johonkin syvälle alitajuntaan putkahtaen juuri tänään pintaan. On myös mahdollista, että aivoni on kerännyt vuosien varrella pieniä palasia, ikään kuin todistusaineistoa ja nyt se on saanut työnsä valmiiksi ja on vakuuttunut, että olen epäonnistunut naisena. Aivoni ja mieleni ovat keränneet pienet elämäni varrelta poimitut epäonnistumisen hetket, virhearviot ihmissuhteissa, epävarmuudet, väärät valinnat, negatiiviset ajatukset yms.

Ylisukupolvisuus

Onko mahdollista, että tunne kumpuaa jopa monen sukupolven takaa, ikään kuin olisin perinyt vaikka meidän sukulinjan naisten tunteita ja imenyt käyttäytymismalleja?

Elävätkö ne vielä minussa? Uskon vahvasti, että elävät tai ainakin tarkastelen sitä ajatusta uteliaasti ja pidän sitä jopa mahdollisena. Kauhian herkästi tulee sellainen syyllistävä fiilis, kun puhutaan tunnetaakkojen siirtymisestä tai käyttäytymismallien periytymisestä. Mitään syytä syyllisyyteen eikä syyllistämiseen kuitenkaan ole. Kaikki vanhemmat ja kaikki sukupolvet ovat tehneet parhaansa, sillä tietoisuudella ja niillä voimavaroilla, joita sillä hetkellä on ollut käytettävissä.

Tunteen kohtaaminen tai läpikäyminen on pelottavaa, eikä siihen meistä moni ole saanut kovin hyvää ja toimivaa mallia. Monet meistä ovat luoneet itselleen hyviä tapoja kohdata ja purkaa tunteita. Liikunta, luonto, käsityöt, juttelu ystävien kanssa…Turvallisessa seurassa saa pölistellä ja jakaa tunteita, päästää höyryjä ulos. Jakaa ihmisyyttä. Tuntea tulevansa nähdyksi ja kuulluksi. Olla kelpaava ja aito kaikkine ajatuksineen ja tunteineen. Ystävä voi auttaa siinä, että tunnetta voi tarkastella ulkoapäin ja siihen saa etäisyyttä. Usein nämä ovat myös itselleni riittäviä.

Varsinkin jos kyseessä on tosi raadollinen tunne, niin joskus hyvätkään keinot ei ole riittäviä siinä tunteen kohtaamisessa ja läpielämisessä. Jos itsellä olisi terapia käynnissä, niin sehän on todella hyvä ja suositeltava tapa. Ammattilainen voi olla siinä rinnalla auttamassa ja tukemassa.

S.O.S

Mutta kun hätä on suuri ja tunne raadollinen, niin ei terapeutti ole välttämättä tavoitettavissa siinä hetkessä. Itseäni on auttanut tunteiden vastaanottamisessa ja tuntemisessa muun muassa EFT-menetelmä. Siinä taputellaan kehon akupisteitä sormenpäillä ja samalla ollaan läsnä tälle tunteelle. Raadolliselle ja vaikeallekin tunteelle. Yleinen ja entinen tapa itselleni olikin vältellä tunteita. Sitä käyttäytymistä en kyllä silloin ymmärtänyt välttelyksi. Sehän oli ihan normaalia ja automaattista. Otin kännykän tai aloin herkutella tai lähdin ostamaan "terapiapaitaa".

Nyt en enää halua jatkaa tunteiden välttelyä, vaan valitsen tuntea ne ja elää niitä myös kehollisesti läpi.

Tänäänkin siis valitsin istua alas ja aloin taputella, samalla tuota karmaisevaa tunnetta tuntien. Menetelmä on myös sellaista sipulin kuorimista. Päällimmäisen tunteen alta voi löytyä joukko muita tunteita. Kyyneleet valuivat samalla kun taputtelin ja alta kuoriutui todella vahvaa yksinäisyyden tunnetta, pelkoa ja kelpaamattomuutta, suruakin. Häpeän tunnekin sieltä löytyi. Mielikuviin tuli välähdyksen omaisesti hetkiä, joissa tunsin häpeää. Murrosiän kynnyksellä ulkonäköäni oli selän takana pilkattu, olevinaan minun ei olisi pitänyt kuulla. Mutta kuulin kuitenkin. Kuinka monelle tai varmasti meille kaikille on tapahtunut jotain epäreilua ja syvästi haavoittavaakin. Lapsuudessa tai nuoruudessa tai jopa aikuisiälläkin.

Kehoni virittyy tunteen tuntemisesta taistele-pakene tilaan, mutta taputtelu lähettää aivojen "palohälyttimelle" eli mantelitumakkeelle signaalia, että ei ole mitään hätää. Taputellessa tunnen raadollistakin tunnetta, mutta turvassa itsessäni. Voin ottaa tunteen siis vastaan ja näin se vapautuu, ei lukkiudu kehooni tuntemattomana.

Alussa kirjoitin, että kohtaaminen tai kohtaamattomuus voi tuoda haavat pintaan. Kävin tänään gynekologin vastaanotolla ja olisin itse tarvinnut lempeämmän ja läsnä olevamman kohtaamisen. Lääkäri ei toiminut millään muotoa epäasiallisesti tai väärin. Jotkut hänen katseensa tai hänen kohtaamattomuutensa vaan kohtasivat minun arvottomuuden tunteeni. En tunnistanut sitä silloin reaaliaikaisesti, vaan se alkoi kirkastua ja pintautua illan mittaan.

Oma voima käyttöön

Se miksi kirjoitan tästä, niin oli todella tärkeä muistutus itselle, että en syytä ulkopuolista jonkun tunteen tuomisesta minulle. Enkä tarkoita tällä, että pitäisi sallia epäasiallinen kohtelu tai ottaa vain huono kohtelu alistuvasti vastaan, mennä kotiin nuolemaan haavat ja taputtelemaan- ei, en tarkoita sitä. Oikeastaan tarkoitan sitä, että nyt aikuisena voi ottaa oman vastuun ja tehdä oman osuuden hyvinvoinnin eteen. Lääkäri ei tietoisesti tehnyt mitään väärää, oli asiantunteva ja asiallinen. Joku toinen samassa tilanteessa olisi kokenut hänen kohtaamisensa juuri sopivana ja riittävänä hänelle. Minulle tuossa tilanteessa lääkärin kohtaamattomuus toi minun sisäisen haavani esiin, josta nyt olen tosi kiitollinen, koska sain sen tuntea ja vapauttaa kehostani. Ainakin jonkun kerroksen. Pysähtyä itseni äärelle ja ottaa todella raadollisenkin tunteen vastaan. Tunteiden tunteminen on oikeasti mitä suurin terveysteko itselle. Toinen mahdollisuus olisi, että menen uhrin asemaan, syyttelen muita ja katkeroidun. Nimimerkillä kokemusta on.

Minun ei tarvitse analysoida tai tietää varmasti, mistä joku tunne kumpuaa, pääasia, että annan tunteen tulla/otan sen vastaan. Sanotaan, että tunteilla on kaikilla oma viestinsä. Viha tekee oikeastaan tilaa rakkaudelle, se suojaa ja auttaa meitä asettamaan rajat. Pelko on tärkeä, koska se auttaa meitä pysymään turvassa ja hengissä jne. Tunteet kertovat ennen kaikkea tarpeistamme.

Minulle taputtelu tuo lempeän, rauhallisen ja turvallisen olon. Minun ei tarvitse päästä jostain tunteesta eroon. Kaikki tunteet saavat olla minussa ja kuulua minuun. Ne varjoisatkin ja ei niin mieluisat. Nyt raadollinen, epäonnistuminen naisena- tunne, on neutraali, voin toivottaa sen tervetulleeksi itseeni. Voin jopa silittää sitä, se on tosi outoa! Näin ja kuulin itse itseäni, en ohittanut.

                                                      ^^^^^^^^^^^^^^^^

ps on myös mahdollista, että kiinnostukseni tunteiden kohtaamiseen ja tuntemiseen on nyt aktivoitunut ja ottanut ison harppauksen, koska aloitin viime vuonna tunnevyöhyketerapia-opinnot, joten olen ehkä ihan pikkaisen myös hurahtanut ja haluan opetella toimimaan itse eri tavalla kuin ennen. En enää niin paljon anna valtaa pelolle kohdata niitä ja tunnistan itsessäni välttelyn entistä paremmin. Mitä ajatuksia sinulle tuli, tunnistatko mitään samankaltaista? Muistathan, että minulle voit laittaa myös sähköpostia, jos haluat kommentoida tai jakaa omia oivalluksiasi.

Voisinko harjoitella:

Kuuntelemaan itseäni enemmän?

Pysähtymään ja antamaan tunteilleni mahdollisuuden tulla kohdatuiksi?

Pysähtymään säännöllisesti, mikä olisi minun oma tapani?

Etten syyttäisi muita siksi, että en uskalla ottaa vastuuta omasta osuudestani?

Olemaan itseni puolella ja tukemaan myös itseäni, varsinkin hankalalla hetkellä?

Tutustua tunnistamaan omia tarpeitani ja opetella ottamaan ne todesta?

Kertomaan ja viestimään omista tarpeistani muille?

Tarkkailemaan ajatuksiani ja tunteitani. Jos haluan aidon, turvallisen ja omannäköisen elämän, uskallanko tutustua itseeni ja kohdata tunteeni? Se voi tuntua pelottavalta ja haastavalta. Kaikki uusi tuntuu aluksi. Otan pieniä askeleita. Kuka voisi olla rinnallani tukemassa minua? 

Ottamaan apua vastaan, jos huomaan, että menneisyydessä tuntuu olevan jotain, mitä minun on vaikea kohdata tai antaa anteeksi? 

💖Muistathan, että myös haastavilla ja raadollisilla tunteilla on tärkeitä viestejä meille. Ainakin saa harjoitella itsemyötätuntoa reilusti ja usein. Uskaltaudu pienin askelin kuulemaan itseäsi.  Älä ihan joka kerran valitse välttelyä. Älä jää kuitenkaan yksin!💖