Jos rakkaus ei riitä

Kirje vanhemmille

Rakastakaa minua paremmin! Tehkää työtä oman kasvunne eteen. Ei ole kuin tekosyitä olla lähtemättä kasvun tielle. Välttely, peittely ja näytteleminen jatkuu sukupolvelta toiselle. Miksi teillä olisi oikeus olla kohtaamatta haavojanne? Miksi teillä olisi oikeus painaa pää piiloon? Miksi? Kuka tai keitä luulette olevanne?

Mikä määrä energiaa hukkaan heitetäänkään, mikä määrä vaurioita eteenpäin siirretään, mikä määrä energiaa tuhlaantuu, kun kaikki energia menee siihen, ettei vaan kulissit sortuisi? Ettei mikään, josta olette niin vaivalla pitäneet kiinni häviäisi. Ettei mikään mihin olette uskoneet, osoittautuisi valheeksi. Ette halua kuulla! Ole hiljaa! Te tiedätte miten asiat ovat. Te tiedätte oman totuutenne. Älä sinä tule sitä meiltä pois ottamaan! Ettei vaan mikään mikä ei oikeasti ole totta tai kestävää sortuisi. Ettei vaan valo pääse sisään.

Anna meidän pitää tuskamme! Anna meidän kärsiä ja pitää tuttu ja turvallinen olotilamme! Kuka sinä olet meille sanomaan, että päästäkää irti kaikesta siitä, josta maailmamme on koostunut. Ja sinä sanot, ettei se ole totta. Meille se on totta hautaan saakka ja se on oma päätöksemme!

Pelokkaat ihmiset, jotka eivät pysty pelkoaan katsomaan silmiin tai myöntämään sitä. Teitä kutsutaan ja kutsutte itseänne aikuisiksi, mutta mitä oikeasti olette? Pelokkaita, vaille rakkautta jääneitä lapsia, jotka luulevat, että aikuisuus on sitä, minkä ikä tuo automaattisesti tullessaan! Oi, kuinka kaukana totuudesta olettekaan!

Mikä estää ottamasta vastuun itse? Näytelmä jatkuu kohtaus kohtaukselta. Koko elämä kuluu karkuun juostessa ja paetessa. Naamioita ei riisuta minkään uhalla ja kustannukset ovat valtavat.

Kun vain joku jossain...

Kun vain joku jossain uskaltaisi olla läsnä itselleen, kun vain joku jossain uskaltautuisi pysähtymään. Kun vain joku uskaltaisi olla polvillaan oman pelkonsa äärellä. Kun vain joku jossain uskaltaisi tunnistaa oman vailla olonsa! Kun vain joku jossain uskaltaisi tunnistaa itsessään olevan rakkauden kerjäläisen! Kun vain joku jossain sanoisi, että nyt riittää! Minä uskallan, minä haluan katsoa totuutta silmiin. Kun vain joku väsyisi näytelmään ja olisi vaikka edes vahingossa haavoittuvainen. Kun vain joku jossain sanoisi, etten halua jatkaa näin, minua pelottaa...

Mitä vaille itse jäin, sitä suren, tunnen pelon, tunnen syyllisyyden, koen häpeän ja lohduttoman yksinäisyyden. Haluan kokea ja tuntea! Havuja perkele! Tunteita perkele! Ei ole hajutonta, väritöntä, mautonta. Elämään kuuluu myös kaikki ne tunteet, kaikkine kirjoineen likaisuus, rosoisuus, haavat, kipu, tuska, suru, viha, joita luulemme, ettei meissä ole, kun emme niistä puhu tai tunnista. Ahdistumme ja masennumme, ihmettelemme mikä meillä on, vaikka eihän meitä mikään vaivaa. Yhteiskunta on vaan mätä ja bensa kallista. Kuitenkin koko olemuksemme huutaa noita kohtaamattomia ja niin huolella piilotettuja tunteita tavalla tai toisella. Joku suorittaa, toinen on aina töissä, toinen ei selviä elämästä ilman pulloa, joku antaa kohdella itseään huonosti ihmissuhteissa, joku istuu vankilassa, joku shoppailee yli varojensa, joku hoitaa muita, muttei itseään…

Missä elämässä aiot uskaltaa? Missä elämässä tunnet kaiken, että rakkaus voi tulla? Tuntemalla raivaat tilaa rakkaudelle. Rakkaudelle, joka on pyyteetön. Se ei pyydä mitään, se ei vaadi mitään, se ei maksa mitään. Se vain on! Se on kaikki. Se ei ala mistään, eikä lopu mihinkään. Se on kuin ilma, jota hengität. On helppo hengittää, kun olet ja elät sitä. Rakkaus on jo sinulla, et ole sitä vailla, jos vain uskallat sen ottaa vastaan! Sallitko sen, tunnetko oikeasti, että ansaitset, kelpaatko?

Mutta te halusitte viedä kaiken hautaan omalla päätöksellänne. Tunsin vihaa ja pettymystä. Teidän olisi pitänyt rakastaa minua paremmin!

Tunnen myötätuntoa, ettette uskaltaneet ja kyenneet siihen vielä. Kääräisen tarinanne ja elämänpolkunne rakkauteen ja kiitän elämänlahjasta, jonka annoitte minulle, eikä mikään mennyt väärin, kaikki on täydellistä. Minä saan ja minun on tärkeää tuntea myös vihaa, pettymystä, surua, syyllisyyttä, pelkoa ja häpeääkin. Ne raivaavat tilan rakkaudelle, joka oli aiemmin kuin huuruinen peili suihkuhuoneessa tai jäätynyt ikkuna. En nähnyt itseäni sen huurun tai jään läpi. Suren ja jatkan itkemistä niin kauan kuin on tarpeellista. Haluan kohdata vajaat kohtani, en suostu välttelemään tai peittelemään tunteitani.

Kiitän, että tällä tiellä osaan jo vähän enemmän rakastaa itseäni, osaan jo puhdistaa huuruisen peilin ja raaputtaa jäätyneen ikkunan. Monta kertaa olen kompuroinut ja kaatunut, noussut ylös, välillä vaikeroiden ja valittaen. Silitän arpiani. Jatkan matkaani uteliaasti ihmetellen ja nautin maisemista. Kaunis sadun päätös olisi ollut, jos tekin olisitte uskaltaneet sallia itsellenne rakkauden!

Minä haluan valita eri tien- näytelmä päättyy minuun!

ps omien lasten kirjettä odotellessa🙏

Voisinko harjoitella:

Olemaan itseni puolella ja tukemaan itseäni?

Olemaan läsnä tyhjyyden tunteenkin kanssa? Kokeilen antaa itselleni luvan olla siinä. Annan itselleni aikaa pohtia, mistä tunteet nousevat ja mitä kaipaan, ennen kuin ajaudun välttelyyn. 

Tutustumaan omiin tarpeisiin ja tunnistamaan niitä?

Tunnistamaan myös kehoni viestejä?

Tarkkailemaan ajatuksiani ja tunteitani. Jos haluan aidon, turvallisen ja omannäköisen elämän, uskallanko tutustua itseeni ja kohdata tunteeni? Se voi tuntua pelottavalta ja haastavalta. Kaikki uusi tuntuu aluksi. Otan pieniä askeleita. Kuka voisi olla rinnallani tukemassa minua? 

Ottamaan apua vastaan, jos huomaan, että menneisyydessä tuntuu olevan jotain, mitä minun on vaikea antaa anteeksi? 

💖Muistathan, että tunteissa ei ole ikinä mitään väärää tai viallista, niillä on meille tärkeitä viestejä. Sinulla on oikeus tuntea, mitä tunnet. Älä jää kuitenkaan yksin!💖