Kelpaanko?

Omistettu kaikille rakkaille kanssakulkijoille, jotka ovat lähteneet tai haluavat lähteä parantamaan omia haavojaan ja ennen kaikkea olla siirtämättä niitä parhaansa mukaan jälkipolville.

Kehosuhteeni

Tarkastelen ja pysähdyn tässä kirjoituksessani kehosuhteen äärelle kasvuympäristössä syntyneiden haavojen näkökulmasta.

Rakastaa itseään. Kaiken pohjalla. Rakastaa ensin itseään, että voisi rakastaa muita. Ainakin helpommin sanottu kuin tehty? 

Mitä kuuluu itsensä rakastamiseen? Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Onko kukaan kertonut sinulle tai näyttänyt konkreettisesti mitä se on? Ja millaisten haavojen ja kokemusten jälkeen se on erityisen haasteellista?

Käsite minä itse, miun mielestä koostuu ja muodostuu monesta eri ulottuvuudesta. Ihminen on fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokonaisuus. Fyysinen puoli eli kehollinen osuus on ikään kuin pintaa ja kuorta, mutta myös monimutkaisia fyysisiä toimintajärjestelmiä ja toimintakykyä. 

Jokainen keho on ainutlaatuinen ja arvokas, oikea taideteos olipa se millainen tahansa. Tuntea olevansa turvassa omassa kehossaan ja voida luottaa kehon viesteihin, se luo pohjan hyvälle kehosuhteelle ja hyvinvoinnille. Kun tunnemme turvaa, voimme liittyä muihin ja tuntea yhteyttä. Haluamme kääntyä kohti ja rakentaa siltaa, kuulua. Laumaan kuuluminen ja yhteys on perustarpeitamme.

Miten kehoni toimii, miten se kannattelee minua, miten kehoni viestii tarpeistaan? Osaanko kuunnella tarpeitani vai olenko oppinut ne sivuuttamaan? Osaanko levätä, kun kehoni kaipaa lepoa, tunnistanko janon entä nälän?

Hyväksyä itseni

Mitä jos, on haastavaa hyväksyä saatikka rakastaa omaa kehoaan? Se ajatus sinänsä saattaa jo tuntua kiittämättömältä ja tuoda häpeää. Minussa täytyy olla jotain perustavanlaatuista vialla, koska en arvosta tai osaa rakastaa kehoani. En tunnekaan turvaa omassa kehossani? Ikään kuin yliviritys olisi jäänyt päälle? Skannaanko uhkia ympäriltäni koko ajan? Vastakkainen sukupuoli on saattanut monesti osoittaa melkein palvovansa kehoani, mutta miksi en usko siihen itse?

Mielenrauhamme ja elämän nautinto on suuressa vaarassa, jos epäilemme kehomme kelpaavuutta tai jopa inhoamme sitä. Jos tunnen kehoani kohtaan epävarmuutta tai vihaa, voi olla niin, että ne vaikuttavat jopa elämäni tärkeisiin päätöksiin ja valintoihin. Uskallanko edes lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin. Mitä voin ja mitä saan tehdä ja ennen kaikkea mitä en saa tehdä? Olenko rakentanut tai rakennanko myös muureja, ettei minun tarvitse uskaltaa jotain, koska….

Pelkällä olankohautuksella ei näitä syvälle juurtuneita haavoja voi lähteä ohittamaan. Uskonko ja elänkö todeksi sitä, että minusta ja kehostani kannattaa pitää huolta?

Elävästä elämästä

Seuraavassa jaan kipeitäkin asiakkaiden huomioita ja tarinoita nimettömästi vuosien varrelta:

"Olin pyöreä lapsi. Äitini saattoi kommentoida rumasti ulkonäköäni ja painoani sisarusten ja perheen kuullen ruokapöydässä. Olin ollut "ruoka-aikaan kotona", kun joku äidin sukulainen tuli käymään pitkästä aikaa.

Meidän "S" on kömpelö, niin ei hän ala pelaamaan jalkapalloa. Ei siihen rahaa satsata.

Äitini puhui ilkeästi myös muista ihmisistä, varsinkin lihavista ihmisistä. Hän mainitsi erityisesti ihannoiden, jos joku oli onnistunut pudottamaan painoa. Sellaisia ihmisiä äitini kunnioitti. Nätti ja kelpaava oli hoikka ihminen. Jos joku oli lihonut, ei äiti maininnut mitään, kun vasta selän takana meille.

Ja entäpä ne jokavuotiset linnan juhlat! Se olikin kunnon arvostelua kotisohvalta käsin. Äiti halveksui roikkuvia alleja ja pömpöttävää vatsan seutua. Nyt aikuisena vasta ymmärrän, että meillä ihannoitiin laihuutta sekä nuoruutta. Kodin ilmapiiri muodostui sellaiseksi. Eipä ihme, että itsetuntoni on rakentunut heikolle maaperälle. Tunsin etten koskaan yltänyt äidin mittoihin. En koskaan kelvannut.

Koko aikuisikäni olen pyrkinyt suorittamaan liikuntaa, että olen saanut painon pysymään tietyn rajan alle. Nyt kun mietin, en ole koskaan liikkunut hyvän olon takia, vaan pelosta, että painoni nousee. Etten vaan lihoisi!

Liikuntatunneilla jäin aina viimeiseksi jäljelle, kun valittiin mitä tahansa joukkueita. Oli ihan painajaista, kun tiesi, että tunnilla oli joukkuelajeja.

Ekaluokan terveystarkastuksessa eräs ihastuttava tyttö kertoi terveydenhoitajalle, niin mutta, äiti sanoi, että minulla on paksut reidet, kehuessani hänen taitavuuttaan ja ketteryyttään varpailla kävelyyn.

Meidän suvussamme ollaan tällaisia persjalkaisia maatuskoja, kertoi eräs lukioikäinen tyttö äidin tokaisseen hänelle, kun hän sovitti vanhojentanssimekkoa.

Et todellakaan lähde ulos tuon näköisenä, näytät ihan hu…..a!

Annetaanko sulle ruokaa kotona? Näin kommentoi eräs tuttavaperheen rouva, kun näki kasvupyrähdyksessä ollutta nuorukaista pitkästä aikaa ja samaan aikaan pamautti kädellä nuorukaisen vatsanseutua.

Väännetäänkö kättä ja katsotaan oletko mies vai marjanpoimija? Tällaisia tokaisuja voi kauneimmillaan saada suvun miesten saunailloissa kasvuiässä oleva nuorukainen. Tai, että millä lihaksilla ajattelit naisen saada?

Lukiolainen nuori mies kertoi, että ei tunne olevansa kunnon mies, koska käsivarret ja hartiat ovat luisevat. Hän oli yrittänyt kasvattaa yläkroppaan lihasmassaa, koska miehenmalli, johon hänet oli ohjelmoitu, vaati hänen mielestään ladonovimaisia hartioita. Hän oli tulkinnut naisten katseet häntä kohtaan negatiivisiksi, eikä uskaltanut lähestyä vastakkaista sukupuolta. Hän kertoi, että joku nuori nainen oli lähettänyt hänelle viestin somessa, mutta hän uskoi, että se oli vitsi. Miten kukaan edes haluaisi lähestyä häntä?

Toinen nuori mies kohteli kaltoin omaa kehoaan riuduttamalla sitä nälkään. Hänen isänsä oli vaativa luonteeltaan, eikä sallinut minkäänlaista heikkoutta. Tunteet oli tukahdutettava. Tämä nuori kamppaili voimiensa äärirajoilla.

Lukemattomia tarinoita olen kuullut myös siitä, miten ikätoverit ovat haukkuneet ja ilkkuneet toisen hampaita marsun tai jänön hampaiksi. Miksi pidät aina hiuksia kiinni ja revittiin ponnaria pois väkisin, eli tunkeutuen toisen kehon rajojen ja itsemääräämisoikeuden yli!"

Se oli vitsi!

Jotkut piiloutuvat huumorin taakse näitä lauseita viljellessään. On tiukkapipoista ja liiallista herkkyyttä loukkaantua tuollaisista tokaisuista, moni väittää ja puolustelee. Ei minun mielestäni. Mitä sinä ajattelet?

Epäreilulla lausahduksella on usein kauaskantoiset seuraukset. Kehomme kuuluisivat olla rauhassa kaikenlaiselta arvioinnilta ja tuomitsemiselta. Ensiarvoisen tärkeää se on lapsena ja kasvuiässä, kun ei ole elämänkokemusta tai mahdollisuutta puolustautua tai asettaa rajoja. Vaikka ei muistaisikaan sanoja, mitkä tekivät olon hämmentyneeksi, tunnelman muistaa aina. Se taltioituu syvälle kehoon.

Näitä mieleen ja kehoonkin taltioituneita syviä haavoja ja vääristyneitä uskomuksia ei voi korjata pelkällä positiivisella ajattelulla. Ala vain rakastaa itseäsi, kyllä se siitä! Ei kukaan oikeasti tarkoittanut pahaa, se oli vain leikkiä!

Joskus pelkkä sen huomaaminen, että oma kehosuhde ei ole terve aiheuttaa häpeän tunnetta. Entisestään oloa huonontaa se, että monet toiminnat ja käyttäytymiset mitä teet pahentavat tilannetta. En kelpaa edes muuttamaan itseäni. En osaa, en ole arvokas.

Mikään iso muutos ei tapahdu nopeasti. Vuosia jatkuneet epäterveet kuviot ja ajatukset eivät katoa yhdessä yössä. Harvoin voimakas vääristynyt käyttäytyminen ja mielikuvat itsestä häviävät ankaruudella tai ruoskimalla. Itsemyötätunnon ja osa kerrallaan itsestä tykkäämisen harjoittelu on hidasta puuhaa. Kun tuttu ja turvallinen ankaruus vaihtuu myötätuntoisiksi teoiksi itselle, se on pitkä, hidas, jopa elämänmittainen tie ja matka.

Mistä voisin aloittaa?

Itsestäni, todellakin! Jos haluan muuttaa maailmaa, aloitan itsestäni. Pysähdyn ja huomaan epäterveet ajatukset ja tunteet itsessäni. Mitä pieniä askelia ja tekoja voin valita joka päivä, että opettelen kuulemaan itseäni? Mitä tarvitsen, että tunnen turvaa kehossani? Tunnistan myös somen esiintuoman vertailun mahdollisuuksien paljouden, muokatut kuvat ja kaunistellun elämän siivun, joka ei ole kokonaiskuva kenenkään elämästä. Siellä liikkuu myös isot rahat ja joillekin se on bisnestä.

Joskus pizzan valitseminen itselleen salaatin sijaan voi olla alku jollekin terveellisemmälle, kun teet sen oikeasti sallien ja nautintoa kokien. Miten voisin palkita ja kiittää kehoani ollen itseni puolella? Voisinko silittää ja ihmetellen kehua käsiäni ja jalkojani joka päivä sen sijaan, että soimaan etteivät ne ole riittävät?

Vertaistuki on myös hyvä tuki. Tehdä matkaa samanhenkisten ja samankaltaisia kokemuksia jakavien kanssa. Oppien ja tukien itseämme ja toisia. Se, mikä on rikkoontunut vuorovaikutuksessa, tarvitsee myös korjaavia hyviä ja eheyttäviä vuorovaikutustilanteita, näitä ei tietenkään pysty yksin itselleen antamaan.

Uskaltaisinko myös puuttua, jos huomaan kaltoinkohtelua jonkun toisen kohdalla esimerkiksi lastaan kohtaan? Tuoda hyvällä ja rakkaudella peili sen ihmisen eteen.

En usko, että kukaan haluaa tietoisesti tuoda omalle lapselleen vääristynyttä kehonkuvaa. Sellainen epäterve käytös kumpuaa aina omasta haavasta käsin. Pysäytä epäterve ensin itsestäsi rakkaudella ja lempeydellä. Viestinkö turvaa ja levollisuutta itselleni ja pystynkö välittämään sitä myös ympärilleni? Kukaan meistä ei ole täällä parempi kuin toinen. Jokaisella on omat haavansa, olemme kasvamassa. Saamme olla keskeneräisiä. Parannetaan ja eheytetään itseämme ja tehdään sitä myös yhdessä!

Olet arvokas ja tärkeä -juuri sellaisena kuin olet❤

Ymmärtäminen, oivaltaminen ja itsetuntemus on taikaa!

Pohdittavaa:

Miten sinä voisit hyödyntää edellä lukemaasi jo tänään?