Miten päädyin tukemaan parisuhteita?

Uskon, että kaikki mitä meille tapahtuu, tapahtuu meitä varten. 

Ikä on tuonut minulle myös viisautta ja näkemystä tutkailla elämää eri vinkkelistä kuin nuorempana. 

Toivon, että pystyisin olemaan tukena ja jakamaan ihmisyyden ihmeellistä matkaa muiden kanssakulkijoiden kanssa. 

Saadaan tarvita toisiamme, oppia ja kokeilla. 

Rakastan pysähtyä erilaisten ihmisten ja tarinoiden äärelle.

Käyhän kupponen kuumaa itsellesi, istahda alas ja kuuntele, mitä kerron siulle.

Minun lähtökohtani

Kauhian surullista sanoa, mutta kasvoin itse perheessä, jossa vaistosin jo hyvin pienenä etteivät omat vanhempani tykänneet toisistaan. En usko tällä tietämyksellä, että se oli koko totuus, mutta lapsen aisteilla sen näin ja koin totena. Ihmettelin, kun joidenkin kavereideni vanhemmat halailivat ja tuntuivat aidosti viihtyvän keskenään. 

Parisuhdeoppaita lukiessani jossain vaiheessa, minulle tuli järkytyksenä se, että monesti nuori ensimmäisiä parisuhteita kokiessaan ja aloittaessaan läheisen ihmissuhteen harjoittelua jatkaa monesti sitä parisuhdenäytelmää, jonka keskellä on itse kasvanut. Sen oikeasti itselle tunnistamiseen ja myöntämiseen meni kyllä vuosia! Raakileena, raakileiden kasvattamana sitä lähti kohti suurta tunnetta ja vastaan tuli aikamoisia karikoita.

Kun kirjoitan tätä, niin huomaan olevani aika pulassa ja suossa. Mitä ihmettä, mikä miun tämän tekstin tarkoitus oikeastaan on ja miksi tätä kirjoitan? En osaa siihen vastata. Ei tämä taida olla  mainospuhe, saatikka prinsessatarina. 

Hyvinvoinnin ytimessä

Ihmisyys, aitous ja  haavoittuvuus meissä on kaunista. Epätäydellisyys on minusta täydellistä. Meillä on kaikilla omat lähtökohtamme tähän elämään, niin minullakin. Kasvuympäristö ja varhaiset kokemukset tuovat meille eväät elämän eväsreppuun, joiden kanssa lähdemme jossain vaiheessa harjoittelemaan omaa aikuista elämäämme. Kompastelu ja räpiköinti kuuluu harjoitteluun ja kasvuun. Joskus vähempikin riittäisi!

Minulle tähän astinen elämänmatkani on tuonut jopa intohimon parisuhteen tukemista kohtaan. Tärkeys on kirkastunut minulle elämällä ja kokemalla, kuvittelematta kuitenkaan suureellisesti nyt, että pystyisin parantamaan ketään tai tekemään puolesta. 

Työurani varrella olen huomannut, miten iso rooli perheyksiköllä ja parisuhteella on meidän hyvinvoinnillemme. Tosin myös pahoinvoinnillemme. Jos kasvattajat voivat itse hyvin, niin se säteilee myös kasvatettaville hyvinvointia. 

Olen myös huomannut sen, miten pienesti parisuhteita tuetaan tai tuki ei ole systemaattista. Tietenkin tuen täytyy olla yksilöllistä. Samanlainen tuki ei toimi kaikille. Ehkä olen nähnyt läheltä sen kivun, mitä monet pariskunnat käyvät läpi ja olen tuntenut riittämättömyyttä ja ajan vähyyttä pysähtyä tämän teeman äärelle vielä terveydenhoitajan työtä tehdessäni.  Uskon, että eroja pystyttäisiin estämään oikeanlaisella tuella ja suhteita syventämään kasvuun tukemalla. 

Lapsetontakin parisuhdetta on tietenkin yhtä arvokasta tukea. Myös jokainen yksilö ansaitsee tukea vaikkei syystä tai toisesta olisikaan koskaan ollutkaan parisuhteessa tai siihen ikinä edes haluaisi. 

Vaikka olen kasvanut heterosuhteisessa perheessä, en erottele tai arvota parisuhteita tai yksilöitä. Aion tukea ihan kaikkia läheisissä ihmissuhteissaan tukea haluavia.

Vapautuminen

Pitkä on ollut matka siihen etten syytä, vaan kiitän omia vanhempiani. Olen kauan elänyt uhrin elämää ja huomaan, että nykyisin uhrius yrittää piiloutua ja naamioitua vieläkin ovelammin. Myönnän siis, että vielä siitä on rippeitä jäljellä. Yritän antaa niiden rippeidenkin tulla. Nyt minussa on itsessäni turvaa sisällä ja toivotan ne tervetulleiksi. Silitän ja halaan niitä. Ne saavat olla ja tulla nähdyiksi. Siten niiden valta minun hyvinvointiini pienenee.

Vanhempani erosivat kun olin 17-vuotias, äitini ei silloinkaan olisi halunnut lähteä, koska pelkäsi, että lukio-opintoni kärsisi erosta. Hän olisi halunnut odottaa siihen, kun kirjoittaisin ylioppilaaksi. Olo kotona kävi sietämättömäksi myös minulle, joten onneksi äitini uskalsi ottaa rohkean eron askeleen. Se oli meille silloin iso askel kohti parempaa elämää. Henkisesti oli vihdoinkin vapaampi hengittää ja olla oma itsensä kotona. 

Avioerot eivät olleet enää lähellä 90-lukua harvinaisuus, mutta vielä 70-luvulla olisin ollut luokassani varmasti ainoa lapsi, jonka vanhemmat olivat eronneet. Jälkeenpäin olen ajatellut jopa raadollisesti, että minulle oli parempi kasvaa onnettomassa parisuhde-perheessä kuin ero-perheessä. Ainakin haasteeni olisivat olleet erilaiset. Jos joku olisi kysynyt minulta (esimerkiksi opettaja tai terveydenhoitaja), miten meillä kotona menee, olisin varmasti romahtanut, enkä enää olisi häpeältäni mennyt kouluun. Syytä tähän en olisi varmastikaan edes kotona pystynyt kertomaan. Ei sellaiseen vain ollut sanoja. Onneksi tässäkin on nykyisin paljon parannusta, nyt koko perheen hyvinvointi otetaan luonnollisesti keskusteluun jo neuvolassa. Tosin joka aikakaudessa on myös uudet haasteensa, niin nytkin.

Ero ei ole ainoa mahdollisuus tai varsinkaan epäonnistuminen, mutta moni ero on turha. Näin ajattelen nykyisin. Läheinen ihmissuhde tuo meidän haavamme ja keskeneräisyytemme pintaan. Ja se onkin oikeasti lahja. Vaikeuksien saapuessa yhä uudelleen, olisi niin paljon helpompi luovuttaa ja kääntyä pois eikä yrittää löytää yhteyttä. En tarkoita tässä yhteydessä haasteilla väkivaltaa. Väkivaltaisesta suhteesta onkin ainoa oikea tie lähteä pois ja hakea apua yksilöinä. 

Parisuhde haastaa

Peilaamme toisillemme sen mikä ei ole saanut tai voinut tulla aiemmin nähdyksi tai kuulluksi. Molemmilla on omana päätehtävänään oma kasvu omaksi kokonaiseksi itsekseen ja sitten on se yhteinen parisuhdematka. Parisuhde parhaimmillaan mahdollistaa ja tukee eheytymistä ja kokonaiseksi kasvamista. Omat lähtökohtamme tekevät siitä monella tavalla haastavaa ja monimutkaistakin. 

Omatkin vanhempani olisivat tarvinneet paljon tukea omalle yhteiselle taipaleelleen. Isäni lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin alle viisivuotiaana eroon omasta äidistään, isästään ja sisaruksistaan. Äidiltäni kaatui sodassa oma isä, joka ei kerennyt nähdä vastasyntynyttä tytärtään. Mummiltani oli samana vuonna kuollut oma noin vuoden ikäinen lapsi, äitini veli, ja oma miehensä. Ylisukupolviset taakat eivät voi olla vaikuttamatta meidän elämänpolkuumme. Tarinat ja kivut, jotka suvussa vaikuttavat voivat tiedostamatta siirtyä vaikka monen sukupolven yli. Uhriudella ja syyttelyllä ei näistä voi kasvaa tai päästä yli. 

Tulla tietoiseksi ja tutustua oman sukunsa tarinaan, se on aikuista viisautta. On mahdollista, että turvattomuus ja hylkäämisen pelko tulevat jostain tosi tosi syvältä itseen, jolle ei löydy oikein tästä hetkestä mitään tai ainakaan järkeenkäypää selitystä. Olla utelias, lempeä ja armollinen itselleen ja omalle kasvulleen ja ottaa apua vastaan voi olla isossa roolissa tervehdyttämään myös ylisukupolvisia haavoja.

Vanhempani olisivat tarvinneet rinnalla kulkijaa ja opastusta ihan perus ihmissuhdetaidoissa, miten omista tunteista puhutaan läheisessä suhteessa, miten ristiriitoja ratkotaan, miten ylipäätään kuunnellaan toista. Tai miten aloittaa kasvu kohti aitoa omaa itseä, kun on pitänyt vain selvitä jotenkin päivästä toiseen. Ei ole saanut olla olemassa surunsa ja tuskansa kanssa. Miten hoitaa omaa suruaan ja tuskaansa? On ollut helpompi ja ajanmukaista vältellä vaikeita tunteita esimerkiksi ottamalla päihteet lohduksi ja turvaksi. Ei ole ollut avun pyytämisen tai vastaanottamisen kulttuuria.

Ylisukupolvisuus

Minun vanhempani, ellei vielä myös pitkälti oma sukupolveni, on kasvunsa aikana joutunut kohtaamaan häpeää ja jopa häpäisyn kulttuuria myös kasvatuksessa. Se ei ole kenenkään syy, on toimittu parhaalla mahdollisella ja rakkaudellisella tavalla, joka on osattu. 

Häpeän tunne on yksi raadollisimmista tunteista, jota ihmisellä on. Se saa epäilemään omaa arvoa, en kelpaa, en ole tarpeeksi, en ole toivottu, olen vääränlainen...

Perimmäiset kasvatustavat muuttuvat hitaasti, tarvitaan aikaa ja oivalluksia. Itsekin olen huomannut häpeän vaikutusta itsessäni ja näin ollen, olen ihan varmasti myös siirtänyt sitä omille lapsilleni. Häpeäkin on tarpeellinen tunne, mutta liiallisena se saattaa kutistaa ja rutistaa elämänvoimamme. Häpeä saa meidät väärällä tavalla pienentämään itsemme, sanomaan ei mahdollisuuksille, koska emme uskalla tulla näkyväksi, olemaan hiljaa kun pitäisi puhua, elämänilomme tukahtuu. 

Varmasti myös omat vanhempamme ovat tarkoittaneet, että me olemme hyväksyttyjä ja täysin rakastettuja, mutta eivät ole sitä osanneet omista haavoista käsin johdonmukaisesti näyttää teoin ja sanoin.

Pahoittelen, 0ikaisin edellä perheeni tarinaa ja tarkastelin sitä vain hyvin epäreilusti ja pintapuolisesti. Tietenkin perheessäni oli paljon hyvää ja rakkaudellista. Parisuhteen osalta vanhempani olivat eksyksissä ja osaamattomia yhteyteen. 

Tavallinen riittää

Sellaista maailmaa minä haluan olla rakentamassa, jossa tavallisuus ja keskeneräisyys on kunnia! Elämä saa olla elämänmakuista, ei kiiltokuvamaista. Haluan tukea yksilöitä ja pareja löytämään itsestään ja toisistaan hyvää ja vahvuutta. Haluan olla tukemassa sitä, miten tullaan samalle puolelle kun yhteys on uhattuna. Miten rakennetaan siltaa eikä polteta sitä. Miten tunnistetaan erilaiset hyödyttömät valtapelit suhteessa ja aletaan toimia avoimuudesta, haavoittuvuudesta ja rakkaudesta käsin. Miten luodaan vahvempaa yhteistä ymmärrystä puolisoiden välille. 

Tunnen, että minulla voisi olla pareille annettavaa ja tarjota heille hyvää peiliä ja rinnalla kulkua haasteidenkin äärellä. Joskus itse liian lähelle katsoessaan sokeutuu hyvälle ja toimivalle. Sen myös ymmärrän, että kaikkia suhteita ei voi, eikä kannata alkaa eheyttämään. Joskus paras rakkauden teko on päästää irti.

Kenenkään ei tarvitse olla valmis ja osata jo kaikkea. Löytää aina oikeat sanat ja olla rakkaudellinen joka hetki. Onneksi saamme olla ihmisiä kaikki ja opettelemme myös aikuisena asioita. Se, että on epätäydellinen vanhempi lapselleen on myöskin ihan paras lahja. Kauheata olisi kasvaa täydellisten vanhempien lapsena. Vanhempien jotka aina ja joka tilanteessa osaisivat käyttäytyä oikein ja löytäisivät aina oikeat sanat. Huh, mikä taakka ja epäterve rima lapselle! Ihmisyyteen kuuluu harjoittelua ja epäonnistumiset. Sekin kertoo, että on turvallista, saa harjoitella ja epäonnistuakin. 

Usein myös loukkaamme toista ja saatamme sanoa asioita, joita emme tarkoita.  Sellaisella hetkellä aito pahoittelu ja anteeksipyytäminen mahdollistaa yhteyden säilymisen.

Kiitos, jos luit tänne saakka. Tässäpä oli minun tarinaani ja summausta siitä, miten kaikki tieni on johtanut tähän pisteeseen, jossa parisuhteiden tukeminen on niiiiin miun juttu! 

Toivon ja uskon, että osaamiseni karttuu entisestään kokemuksen myötä ja osaisin palvella sinua ja teitä juuri niin kuin te tarvitsette. Löydettäisiin yhdessä se ydin ja ne tarvittavat sen hetkiset haavat, jotka ovat valmiita tulemaan nähdyiksi. Voit turvallisesti heittäytyä hetkeksi miun matkaan.

Pohdittavaa:

Mitä ajatuksia tästä heräsi?

Oletko sinä pysähtynyt miettimään sukusi tarinoita?

Mitä sinä ajattelet häpeästä? 

Tunnistatko häpeän vaikutusta omassa kasvuympäristössäsi?

Minkä asian omasta lapsuuden kodistasi haluaisit muuttaa tai jättää taaksesi? 

Mistä asioista olet ylpeä sinussa ja omassa elämässäsi?

Mistä voisit kiittää omia vanhempiasi?