Toivo saapuu, kun totuus näyttäytyy

Voihan ihmisyys!

Haave läheisestä ja aidosta ihmissuhteesta on meille monelle yhteinen.

Miksi se, että ottaa puheeksi asioita ja aavistuksia tuntuu joillekin meistä erityisen vaikealta? 

Miksi se, että uskaltaa olla ja viestiä kuin aito minä, tuntuu vaikealta? Miksi sen kaltainen toiminta voi viivytellä itseään? Miksi sen kaltainen haluaa joskus hautautua mielellään kokonaan maton alle? 

Miksi se, että paljastaa omia ajatuksiaan ja epävarmuuksiaan voi olla niin monen mutkan takana?

Mikä minua täysjärkistä ihmistä vaivaa, kun en vaan saa otettua asioita puheeksi? Miksi ajaudun tilaan, jossa vaan toivon ajan kuluvan ja mieltä painavien asioiden vaan hautautuvan syvemmälle unohduksiin? 

Mitä minä pelkään, vai pelkäänkö? 

Miksi se, että olisin aito itseni tuntuu riskinotolta? 

Mitä, jos kertoisin, miltä minusta oikeasti tuntuu? Mitä se, että olisinkin totta, toisi tullessaan?

Kuulenko ja osaanko kuulla itseäni ja kehoni viestejä? Olenko oppinut niitä kuulemaan ja sallinko itseni niitä kuulla?

Tunteet käytöksen takana

Pelkäänkö, että menetän jotain, jos otan asioita puheeksi?  Yritänkö miellyttää ja ylläpitää näennäistä rauhaa ja hyvää fiilistä?

Häpeänkö? Tunnenko, että en kelpaa, jos paljastaisin aidon minäni? 

Onko vierasta ilmaista itseään aidosti? Eikö sille ole ollut tilaa aiemmin? Eikö se ole ollut turvallista?

Tunnenko, että olen hankala ja tarvitseva jos otan tietynlaisia asioita puheeksi?

Toive siitä, että nyt kun ummistan silmäni ja kun seuraavan kerran ne aukaisen, kaikki on vaan niin paljon paremmin, ilman, että kerron ja avaudun toiselle. Onko se reilua toimintaa?

Toinen aavistaisi ja tietäisi vaan, ilman kertomista. Sitähän on aito rakkaus. Niin kävisi, jos vain olisimme toisillemme ne oikeat!

Onko helpompaa, tuttua ja turvallisempaa olla ottamatta tietynlaisia asioita puheeksi? 

Olla turvassa ei-totuudellinen?

Rohkeampaa ja haavoittuvaisempaa olisi olla aidosti ja rehellisesti oma itsensä.

Sumuverho 

En saa kiinni, mitä meidän välillämme tapahtuu. En ole totta tässä suhteessa, ajelehdinko? Saatan tuntea myös yksinäisyyden tunteita ja epämääräistä ahdistusta.  

Tilaan saattaa tunkeutua voimattomuuden ja epäreiluuden tunteita. Pitkään jatkunut puhumattomuuden ja asioiden esille ottamattomuuden vyyhti voi aiheuttaa stressitilan myötä myös monenlaisia fyysisiä vaivoja ja kiputiloja.

Useinkaan tämänkaltainen toiminta ei ole tiedostettua, mutta silti se saa olon tuntumaan epämääräisen vellovalta ja sumuiselta. 

Uskallanko ottaa puheeksi?

Uskallanko ottaa puheeksi, mitä toisen ilmeistä ehkä oletan ja tulkitsen kehon kielestä? Olettaminen on yksi suurimmista syistä parisuhteen haasteisiin ja erilleen ajautumiseen.

Olettaa kysymättä ja tarkistamatta toiselta. Tosi epäreilua toimintaa.

On rohkeaa harjoitella kysymään, tulkitsinko oikein, kun sinä...?

Hylkäämisen pelko?

Osaanko tunnistaa tunteita itsessäni? 

Luotanko siihen, että tunteet ovat minulle sallittuja ja annan itselleni luvan niitä tuntea? Uskallanko pettymysten kohdatessa, ottaa sen riskin, että sanoitan tunteeni toiselle ääneen?

Uskallanko olla totta itselleni, jopa hylkäämisen uhalla?

Tunteiden näyttäminen on saattanut kasvuympäristössäni olla vierasta tai jopa kiellettyä. Onko tunteiden näyttäminen ollut heikkoutta, pelottavaa tai väärin?

Onko tämänkaltaiset tunteet tuttuja? 

Vahvistaa itsetuntemusta

Uskallanko tutkia tätä tunnetta itsessäni tai suhteessani? Miksi tunnen näin, mikä minua oikeasti pelottaa? Olenko voinut saada lapsuuden perheessäni mallin, jossa vanhemmat ovat toimineet juuri noin? He eivät ole puhuneet toisilleen totta ja suhde on ollut monella tavalla epätervettä välttelyä ja jollain tavalla kulissien ylläpitoa, jossa kumpikaan ei ole osannut olla edes itselleen totta.

Eipä olekaan siis ihme, jos tämänkaltainen olisi tuttua ja turvallista. 

Ei ole helppoa lähteä toimimaan toisella tavalla, joka on ollut itselle normaalia. 

Mitä nyt tunnistan tässä hetkessä? Toimiiko tämänkaltainen keino läheisessä ihmissuhteessa? Haluanko harjoitella toimimaan toisin? Mitä siihen tarvitsisin?

Välttelyn vaikutus parisuhteeseen

Ymmärrettävästi asioiden välttely ja puhumattomuus voivat vähitellen heikentää läheisyyttä, luottamusta ja yhteyttä. Monesti kummankin käyttäytyminen ruokkii tätä epätervettä vuorovaikutuskehää.

Pitkään jatkuneena se voi aiheuttaa emotionaalista etäisyyttä ja jopa eron riskin, ellei tilannetta käsitellä. 

Epärehellisyys ja epäaitous ajaa toisia ihmisiä kauemmas.

Ei-totuudellinen henkilö yrittää kuitenkin ihan varmasti parhaansa. Hänen tarkoitusperänsä ei ole paha. Monestikin hän on tosi kiltti ja epäitsekäskin ainakin ulospäin, oikea supermiellyttäjä.

Mikä avuksi?

Miten opetella toimimaan aitona itsenään, miten tunnistaa pelot ja ottaa askeleita niistä huolimatta kohti toista? Olla totta itselleen ensin, mahdollistaa totta toiselle olemisen. 

Monestikaan prosessi ei ole nopea ja vaatii halua työskennellä oman kasvun kanssa. Itsemyötätunnon harjoittelusta voi aloittaa. Tunnistaa oman kärsimyksensä ja olla itsensä tukena voi auttaa ottamaan myös apua vastaan.

Suhteessa avoimen ja rehellisen keskusteluyhteyden harjoittelu ja luominen olisi tärkeintä. Jos sellaisen rakentaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä yhdessä, ei kannata jäädä yksin kahdestaan. Apua ja tukea on saatavilla! Monesti menneisyyden tapahtumien käsittely terapeuttisesti tai yhdessä kumppanin kanssa voi olla ratkaisevaa. 

Kannustaminen ja hyvän huomaaminen voi olla myös eheyttävää.

Kantaa yksin

Aivan liian paljon ja liian pitkään kannamme asioita yksin! Pienistä ongelmista puhuminen ajoissa, toistensa tarpeiden huomioiminen ja aktiivinen työskentely suhteen eteen auttavat ehkäisemään erilleen ajautumista. 

Itsetuntemuksen lisääminen ja omien tarpeiden ja tunteiden tunnistaminen on sitä tärkeää työtä, mitä kumpikin voi itsessään kehittää. Suhteessa on kaksi yksilöä, joilla molemmilla on oma yksilöllinen kasvunsa. Antaa tilaa ja mahdollistaa toisen kasvu suhteessa ilman liian suurta vastuunottoa toisesta on tärkeää. 

Pysähtymisestä ja huomaamisesta alkaa aina muutos. Ihmisyyden matkalla voimme aina kehittyä monin tavoin. Meidän ei tarvitse olla valmiita, eikä omien kehityskohteidensa tunnistaminen ole koskaan heikkoutta, päinvastoin! 

Löytää turva itsestään ja kokea sitä toisen kanssa mahdollistaa totuuden tulla ja näyttäytyä, siitä alkaa toivo!

Muutamia kysymyksiä pohdittavaksi:

Tunnenko oloni turvalliseksi ja voinko puhua myös haastavista asioista kumppanilleni?

Voinko ja pystynkö ilmaisemaan, jos olen pettynyt tai loukkaannun?

Huomaanko herkästi lähteväni hoitamaan ja siloittelemaan toisten tunteita?

Miten voin vahvistaa turvallisuuden tunnetta itsessäni?

Haluaisinko, kaipaisinko jonkin asian muuttuvan?

Tulenko nähdyksi ja kuulluksi tässä suhteessa? 

Näenkö ja kuulenko myös toista?

Tunnistanko herkästi olettavani asioita tarkistamatta niitä toiselta?

Voisinko harjoitella ottavani puheeksi asiat, mitä oletan toisesta ja tarkistaa, mitä toinen itse niistä ajattelee?

Voisinko ottaa apua vastaan, jos huomaan, että menneisyydessä tuntuu olevan jotain, mitä minun on vaikea työstää yksin ja jonka huomaan vaikuttavan tähän ihmissuhteeseen?